Tänään vaelsimme muutaman tunnin kaatosateessa. 

Täällä vesipisarat ovat kuitenkin ilon pisaroita, ainakin minulle. 

Ihan parasta on kuunnella sateen ropinaa hupun läpi ja kuvitella olevansa sisällä lämpimässä.

Ihailen paikallisten elämäntapaa. Ehkä olisin voinut syntyä myös täällä. 

Heinä kaadetaan vuorten rinteiltä työnnettävällä koneella ja haravoidaan puupiikkisellä haravalla. Naisilla tietysti yllään huivit ja hameet. 

Idyllistä, eikä varmasti yhtään raskasta.

Vaellusten ainaka pysähdymme usein lounaalle vuorilla sijaitseville majataloille. 

Ruokalistalla on keittoja, leike- ja juustolautasia, erilaisia voileipiä ja muuta herkullista. 

Uskotteko, että ainakin yhdessä paikassa ruoka valmistetaan puuhellalla. Oli hellettä tai ei. 

Eikä varmasti vieläkän raskasta. 

Maanantaisin lounastamme majatalossa, jonka toisessa päässä on lehmien avonavetta. Ruoka tarjoillaan puulautasilta ja juomat pidetään kylmänä pihalla olevassa kylmävesialtaassa. 

Hyvällä ilmalla ruoka nautitaan terassilla, jossa tuoksuu heinä ja lanta. 

Aamuisin majatalossa töissä oleva tyttö ajaa autolla ylös vuorelle, hoitaa lehmät ja odottaa asiakkaita. Väsyneet ja onnelliset vaeltajat ihastelevat paikkaa, syövät lounasta ja ostavat mukaan paikallista lihaa. Mä en melkein kestä ja salaa olen kateellinen. 

Jopa sateisina päivinä. Silloin hän voi lukea ja haaveilla. 

Ja kuunnella sadetta ja lehmiä. 

Ja ehkä vähän salaa hypellä niityllä.

Eikä hän ajattele työn olevan raskasta.

Vapaapäivä alkoi aamukahvilla ja suklaakakulla parvekkeella.

Naapurin lehmät päästettiin myös aamiaiselle.

Tunti junassa ja Zell am Seen idyllinen alppikylä oli saavutettu.

Kahvia, kirsikkakakkua, kapeita kujia, aurinkoa, kauppoja, "snitseliä" ja hengausta.

Todettu, että yksinkin on mukavaa!

Hoksasin kävellä sisälle ihanaan, viisikerroksiseen sisustus- ja krääsäkauppaan.

Kannatti, sillä mukaan lähti maustemylly. 

Suosittelen vierailemaan joko kaupassa tai netissä osoitteessa 

www.charisma-zellamsee.com

Takaisin tullessa tein havaintoja elämästä junan vilisevästä ikkunasta. 

Näin

harmaat, lumihuippuiset vuoret

vanhan pariskunnan kotitalon pihamaalla myöhäisellä lounaalla omenapuun suojassa

ihmisiä heinätöissä haravoineen, hattuineen, housuineen ja hameineen 

(eväskoria ja ruutuliina en nähnyt)

hevosen ja varsan niityllä

pyöräilyporukan juoma- ja jumppatauolla järven rannalla

ihmiset aurinkotuoleissa pihoillaan

perheen pyöräretkellä

riippuliitäjiä värikkäine varjoineen sinistä taivasta vasten.

Ja junassa musiikkia soittavan teiniporukan.

Mielessä tanssin.

Elämä tuntu pelkästään hyvältä!

 Täällä on maailman eniten kukkia. Pieniä, täydellisiä ihmeitä. 

Ja kaikilla tietysti omat nimet, joita en muista.

Kuvista ylempänä katkero, mielettömän värinen yksilö.

Alempana lemmikki, jonka kansainvälinen nimi on paras ikinä;

forget-me-not (englanti)

Vergissmeinnicht (saksa)

förgätmigej (ruotsi)

älä unohda minua (suomi)

Terkkuja! :)

Eilen:

Uitin älypuhelimeni pöntössä, kuivatin sen riisipussissa ja luotin onneen. Nyt se toimii!

Pyöräilin vuoristomaisemissa pieneen kylään, söin kirsikkakakkua, join kahvia ja olin onnellinen.

Naapurin lehmä tuli innostuksissaan läpi piikkilanka-aidan aiheuttaen pinenen hässäkän.

Maistelin juustoja, niitä täällä riittää!

Tänään:

Lähden hakemaan ensimmäiset asiakkaat.

Jännää!

Multa puuttuu:

kukkamekko

kirmaus-kaverit

kukkaseppele

letit

Multa ei puutu:

alppiniityt

vuoret ja maisemat

idylliset lounaspaikat

fazerin sininen

herkullinen ruoka

mahtavat lenkkipolut

vaellusreitit ylä- ja alamäkineen

kipeät jalat

Miksi linnunlaulua ei voi kirjoittaa? Tai kukkien loistoa? Tai tuoksua? 

Mutta onneksi niitä voi ihastella. Ja imeä itseensä. 

Uudessa paikassa ja uudessa maassa, tuntuu vähän sadulta. 

Kylän pääkadulla värit, nauru ja aurinko kilpailevat ja leikkivät keskenään. 

Ylhäältä vuorilta katsottuna sama kylä näyttää rauhalliselta, nukkuvalta. 

Mä uskon, että viihdyn.