Fiilisteltiin, kuinka parasta on haalia ympärille ihanaa tavaraa, sisustaa ja iloita kaikista niistä hienoista asioista - pienessäkin kodissa. Mäkin vielä (onnessani) esittelin kuvaa uusistavanhoista pitsiverhoista.                                                                          

Ja sitten luin Hesarista Roosa Meriläisen kolumnin Pieni koti ei ole ahdas. Kolumnissa sanotaan mm. seuraavaa:

"Pihallahan lasten kuuluukin leikkiä. Ei se tee huonoa aikuisillekaan. Kodin koko kasvaa kummasti, kun ymmärtää kaupungin olevan ihmisen koti. Pakkasilla sitä tajuaa kodin arvon, mutta ei se nyt sitä tarkoita, että siellä kannattaa kaikki aika nysvätä. Mitä vähemmän kotona viettää aikaa, sen vähemmän tarvitsee siivota ja sisustaa. Jos ei niitä verhoja ole koko ajan katselemassa, ei niihin ehdi kyllästyäkään.Tärkeä ohjenuora joka naiselle onkin: siisti koti on merkki hukkaan heitetystä elämästä. Naisten kannattaisi pikaisesti vähentää kotityöt miesten hyvälle tasolle ja käydä sen sijaan vaikka baarissa useammin.Mutta eivät ainoastaan rahaa vaativat kahvilat ja kapakat ole ylimääräisiä keittiöitämme. Myös torit, puistot ja kirjastot muodostavat olohuoneen, jossa voi notkua mielin määrin. Maailmahan on tuolla ulkona. Yksinäisyys ei ole sen herkumpaa, jos sitä saa potea omakotitalossa. Kun elämä on omaa kotia isommassa piirissä, tulee väistämättä kohdanneeksi muita ihmisiä."

Ja sitten mä mietin:

• Ai voinko mä kyllästyä noihin verhoihin?
• Mut mitä kun mä oon paljon pihalla, paljon yliopistolla, paljon töissä, paljon kavereiden kanssa, niin voinhan mä olla myös paljon kotona ja paljon ihastella niitä verhoja?
• En mä heitä hukkaan elämää, mä kerään sitä!

Mutta hyviä juttuja kuitenkin, ainakin noin ulkoilukohdat. 

Paitsi tosta verhoasiasta mä en tykänny.

Koko kolumni